keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

se saa musta taas otteen

Paljon on ehtinyt tapahtua, muttei tarpeeksi..

 "Menin itse terveydenhoitajalle, kerroin toistuvista yliannostuksista, halusin apua, mutten sillä tavalla millä sitä sain. Kaveripiiri on ehkä vähän vaihtunut, säännöllinen tupakointi on jatkunut//alkanut uudestaan, oon alkanut miettiä itsemurhaa enemmän kun 3x viikossa, mutta viillellyt en ole paljoa. Jalka saanut osumaa 9 viillon verran, mutta nekin jo parantumassa. Viiltely jäänyt siis oikeastaan pois, ja tilalle astunut lukuiset itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat.. Pari kertaahan nuita lääkkeitä on tullut otettua enemmän kun laki sallii, muttei kukaan tiedä, joten nobody cares?" Ainiin, tulihan se seiskaluokkakin päätettyä.. 
Seuraavaks tulevat kuvat kertoo enemmän ku mun selvitykset yhteensä..









































































































Lähettänyt klo

4 kommenttia:

  1. Anonyymi6. kesäkuuta 2013 klo 4.14

    huh oot viel elossa ! kamalaku mä pelästyin ku ei susta oo kuulunu pitkää aikaa :o

    VastaaPoista
  2. Anonyymi6. kesäkuuta 2013 klo 12.06

    Oletko koskaan sattunut kuulemaan Evanescencen kappaletta Listen to the rain? En tiedä musiikkimaustasi, mutta kappaleen perimmäistä ideaa suosittelen jokaiselle. Kappaleen loppupuoliskolla lauletaan:
    "I stand alone in the storm, suddenly sweet words take hold - "Hurry", they say, "Oh, you haven't much time. Open your eyes to the love around you! You may feel you're alone, but I'm still here with you. You can do what you dream, just remember to listen to the rain."

    Ympärilläsi on niin paljon rakkautta, niin paljon mitä kauniimpia asioita, mutta masennus on sulkenut silmäsi. Ei, masennus ei tee ihmistä sokeaksi, vaan sulkee silmät. Avaa ne, vaikka varovasti. Elämä on uskomaton lahja, josta nauttiminen on pitkälti omissa käsissämme. Uskottelemme itsellemme, ettei tällä paskalla ole mitään annettavaa, kun yhtä hyvin voisimme tajuta, että voimme tehdä mitä ikinä tahdommekaan tehdä.

    Luin Anthony de Mellon kirjan Havahtuminen. Heti alussa kirjoittaja kertoo tarinan miehestä, joka löysi kotkan munan ja laittoi sen kanalaan. Kotka kuoriutui siellä ja eli kanojen kanssa, eli kuten muut tivut ja kanat, nokkien jyviä maasta, koska luuli olevansa kana. Kotka eli koko elämänsä kanana, ja vasta vanhana se näki taivaalla vapaana lentävän kotkan.
    Kotka on tässä vähän kuin ihminen - kärsimme niin kauan, kuin uskomme kärsivämme. Maailmassa on niin monta surullisen onnetonta ihmistä. Ne ovat kuin haaksirikkoutuneita, jotka ajelehtivat lautalla nääntymässä janoon, koska he kuvittelevat, että joen vesi on suolaista, vaikka todellisuudessa se onkin makeaa vettä, jota voi ihan hyvin juoda.

    On sinun päätettävissäsi pitkän päälle, nautitko sinä elämästäsi vai et. Takapakkeja tulee, mutta anna niiden tulla. Kuolema on kuitenkin niin tuntematon, ettet voi koskaan tietää, tuoko se mukamas parempaa. Kuoleman takana saattaa olla jotain paljon elämää pahempaa, älä siis turvaudu tuntemattomaan. Kuolema tulee kyllä ajallaan jokaisen kohdalle. Elä, tee asioita, joista nautit - niitä löytyy, aivan varmasti! Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Särjetty sydän12. kesäkuuta 2013 klo 4.39

      Kiitos paljon ,pitääkin kuunnella tuo ! Ja kai tää kaikki tästä parempaan suuntaan lähtee menemään, kunhan muistaisin vaan aina että elämällä on kaikista eniten annettavaa, vaikka mitä vastaan tuliskaan. :)

      Poista

Kommentit ovat enemmänkuin tervetulleita, niin positiiviset, kuin negatiivisetkin:)

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)